Lastensuojelusta ja nuorista tarinaa

Somessa törmäsin keskusteluun, jossa paheksuttiin nuorten käyttäytymistä ja kehotettiin vanhempia ottamaan enemmän vastuuta omista lapsistaan. Ei siinä mitään, ehdottomasti kannatettava ajatus. Vanhempien pitää aina ensisijassa kasvattaa omat lapsensa. Keskustelussa esiintyi postauksia, joissa ehdoteltiin ratkaisuksi lastensuojelun resurssien lisäämistä ja jopa poliisiaseman perustamista Pirkkalaan. Näitä postauksia en voi kyseenalaistamatta kannattaa.

Lisäresurssi on aina jostakin pois

Kunnilla ei ole olemassa taikaseinää. Kunnalla on tietty raha käytettävissä ja jos johonkin lisätään resurssia se on jostakin muualta pois. Eli jos lastensuojelun resurssia lisätään tai perustetaan oma poliisiasema (ei taida olla edes mahdollista), niin se on jostakin muualta pois. Esimerkiksi ikääntyneiden palveluista, koulutuksesta, terveyspalveluista tai varhaiskasvatuksesta. Sillä verojahan kukaan ei halua maksaa enempää ja palveluidenkin pitäisi olla ilmaisia.

Lastensuojeluilmoitus

Itse olen kokenut oman teini-ikäni 90-luvun puolivälissä. Teimme monenlaista tyhmää ja veikkaan, että olimme typerämpiä, mitä nykyajan nuoret. Lastensuojelu ei tuohon aikaan ollut lähellekkään niin resurssoitua mitä nykyään. Olimme myös isommissa ryhmissä kouluissa ja silti tai ehkä juuri siksi meistä kaikista törpöistä kasvoi kuuliaisia kansalaisia, jotka elävät itsenäisesti, ilman yhteiskunnan tukea. Otetaan pari esimerkkiä.

90-luvun puolivälissä – etenkin kesällä järjestettiin kotibileitä. Bileissä alaikäiset joivat alkoholia ja joskus aiheutui niin paljon häiriötä, että poliisit kutsuttiin paikalle. Poliisien tehtävä oli tuohon aikaan rauhoittaa tilanne.

Nykyisinkin on kotibileitä, joissa nautitaan alkoholia – ehkä kuitenkin vähemmän kun ennen. Joskus myös nykyisin ajaudutaan tilanteeseen, että poliisit tulevat paikalle. Erona entiseen on se, että poliisien tulee tehdä kaikista juopuneista alaikäisistä lastensuojeluilmoitus.

16 vuotiaana kaaduin humalapäissäni sillä seurauksella, että silmäkulmaani tikattiin 4 tikkiä. Äitini kutsuttiin hakemaan minut terveyskeskuksesta ja asia oli sillä hoidettu. Toki kotona sain asiasta kuulla ja häpeä oli suunnaton. Lastensuojeluilmoitusta ei kuitenkaan tehty. Jos vastaava tapahtuisi nyt, johtaisi se automaattisesti lastensuojeluilmoitukseen.

Lastensuojelulaki muuttui 2007 ja yllä mainittu ero syntyi silloin.

Lastensuojeluilmoitus ei toki tarkoita automaattisesti lastensuojelun asiakkuutta, mutta sitä se tarkoittaa, että sosiaalityöntekijälle tulee velvollisuus selvittää lastensuojelun tarve. Tälläinen selvitys saattaa olla joillekin perheille nöyryytys ja se saattaa tuoda lisää stressiä perheen tilanteeseen. On myös selvä, että kun sosiaalityöntekijä selvittää kaikki alaikäisten juopumistapaukset, niin se resurssi on jostakin muualta pois. Tässä tapauksesta niiltä perheiltä, jotka ihan oikeasti tarvitsevat apua.

Holhousyhteiskunta

Yleisesti en ole täysin vakuuttunut ennaltaehkäisevän työn ja liian aikaisessa vaiheessa puuttumisen tehokkuudesta. Tuntuu, että mitä enemmän resurssoidaan ja ennaltaehkäistään, sitä enemmän syrjäydytään ja sitä huonommin nuoriso voi. Toki palvelutarpeen kasvuun vaikuttaa myös yhteiskunnan muutoksesta johtuva kova kilpailu, mutta näkisin silti, että resursseja ohjataan tällä hetkellä vääriin asioihin.

Kasvutarina

Jokaisella nuorella on oma kasvutarinansa, eikä se aina ole ruusuilla tanssimista. Valtaosa kuitenkin selviää tarinastaan kunnialla etenkin silloin, jos on pakko selviytyä. Sama pätee perheisiin, jos perheen on pakko selvitä, niin usein se myös selviää. Tämä nykyinen holhousyhteiskunta ei pakota nuoria ja perheitä selviämään ja osa saattaa siksi jäädä elinikäisen avun tarpeeseen.

Tie onneen kulkee usein epämukavuusalueen kautta. Tällä hetkellä yhteiskunta ei riittävästi ohjaa ihmisiä epämukavuusalueelle. Herääkin kysymys, onko hyvinvointivaltio viety jo liian pitkälle, kun yksilöllä ei ole enää vastuuta itsestään eikä lähimmäisistään?

Yhteiskunnan tehtävä on nostaa yksilö pystyyn, mutta ei pitää pystyssä

Otsikon toteamani ei toki koske niitä, ketkä eivät fyysisten tai henkisten rajoitteiden vuoksi pysty täysipainoisesti toimimaan yhteiskunnassa. Pointtina tässä on kuitenkin se, että jos yksilö tipahtaa kyydistä, tulee yhteiskunnan saada tämä yksilö mahdollisimman nopeasti takaisin kyytiin. Tämä on sekä yhteiskunnan että yksilön etu. 

Pystyyn nostamiseen tulee ohjata riittävät resurssit, mutta siinäkin pitää olla todella tarkka, jotta toimet ovat oikeita. Tällä hetkellä tuntuu, että yhteiskunta nostaa ja pitää pystyssä niitäkin, jotka eivät ole kaatuneet. Pahimmassa tapauksessa nämä aiemmin pystyssä pysyneet tulevat riippuvaiseksi tuesta, kun omat “lihakset” surkastuvat.

Resurssien oikein kohdentaminen

Resurssien lisäämisen sijasta puhuisin resurssien järkevöittämisestä. Tällä hetkellä lastensuojeluun ja ennaltaehkäisyyn ohjataan huomattavasti enemmän resursseja kun 90-luvulla, mutta silti lapset ja nuoret voivat kokoajan huonommin. Asioita siis tehdään, mutta niitä tehdään väärin.

Onneksi kehitystäkin on tapahtumassa. Lastensuojelussa ollaan menossa kohti systeemistä lastensuojelua, joka tarkoittaa sitä, että lapsen sijasta keskitytään koko perheen ongelmien ratkaisemiseen.

Lopuksi

Toiveissani on, että tulevaisuudessa lastensuojelun resurssit tullaan ohjaamaan vain ja ainoastaan niille, jotka ihan oikeasti tarvitsevat apua. Annetaan vähän oirelevien nuorten käydä oma kasvupolkunsa ihan rauhassa. Toki meidän pitää vastuullisina vanhempina ja kansalaisina ohjata nuoria toimimaan oikein, mutta ei sotketa yhteiskuntaa mukaan kasvatustalkoisiin ennen, kun on ihan oikeasti pakko.

Jos kuvioissa on huumeita tai poissaolot koulussa lisääntyvät, lisätään resurssia ja hoidetaan koko perhe kuntoon. Myös kiusaamiseen on puututtava kovalla kädellä!